Osteopatia on vanha hoitomuoto ja syntynyt aikaan jolloin tieteelliset saavutukset olivat huomattavasti alkeellisempia ja maailma muutenkin todella erilainen. Syntyhistoriaan kuului lääkäri Andrew Taylor Stillin pettymys lääketieteeseen. Hän kehitti osteopatian vaihtoehdoksi lääketieteelle. Hommassa oli fanaattista henkeä ja sen ajan amerikan meininkiä. Tästä ajasta on jo 150-vuotta. Varsinkin lääketieteessä kehitys on ollut huimaa ja vastakkainasettelussa osteopatia vastaan koululääketiede on oltava todella tarkkana ja tiedostettava, että onko kyseessä periaattellinen erimielisyys vaiko käytännön erimielisyys. Ymmärrän, jos jollakulla on periaattellinen näkemys osteopatian puolesta. Käytännön hoitojen tulosten tasolla hyökkääminen lääketiedettä vastaan huonona hoitona tai osteopatian nostaminen aidoksi vaihtoehdoksi modernille lääketieteelle on silkkaa idiotismia. Minusta järkevää on nähdä osteopatia suhteessa lääketieteeseen pääosin täydentävänä hoitomuotona ja joissakin tilanteissa vaihtoehtoisena hoitona, ja joissain tietyissä harvoissa tapauksissa parempana hoitona. Potilaitten kannalta paras tulos saadaan ottamalla kunnioittava ja keskusteleva täydentävän hoitomuodon asema suhteessa lääketieteeseen.
Osteopatialla hoidettiin silloin 150-vuotta sitten kaikkia vaivoja, siis tuki- ja liikuntaelimistön vaivojen lisäksi monenlaisia sairauksia. Yhä on olemassa sisäelimien hoitoon erikoistuneita osteopaatteja ja koulutuksissa opetetaan monien kehon sairaustilojen hoitoa. Uskon, että jonkinasteista vaikutusta joihinkin sisäelinsairauksiin tai esimerkiksi joihinkin immunologisiin tiloihin voi olla ja ehkä joissain tapauksissa jopa parantava vaikutus, mutta jos se vaatii kymmenien hoitojen hoitojakson, onko se kustannustehokkuudeltaan mielekäsi vaihtoehto verrattuna johonkin kemialliseen hoitoon? Mikä on vaikuttavuuden taso ja vaikuttavuuden pitkäkestoinen tuloksellisuus? Miten paljon riippuu osteopaatin yksilöllisistä taidoista eli miten toisinnettavaa hoitotulokset ovat? Näitä pohtiessa osteopatia näyttäytyy aika heikkona verrattuna kemiallisen lääketieteen antiin. Jos sisäelinosteopatia on ainoa hoitomuoto tappavaan sairaustilaan niin tottakai silloin sitä, mutta en tiedä yhtään tapausta jossa näin olisi.
Tuki- ja liikuntaelimistön hoidossa osteopatiassa on jo paljon enemmän voimaa. Tästä syystä itse mainostan suorittavani vain sitä. Tutkimukset invasiivinen vs. konservatiivinen hoito olkapään ja polven osalta on ollut ihan kansanlehtien otsikoissa viime vuosina. Näyttö on sen suuntaista, että konservatiivinen hoito on osoittanut vahvasti paikkansa tärkeänä, jopa suositeltavimpana hoitomuotona näissä. Osteopaatti voi toimia erittäin tehokkaasti näiden vaivojen tiimoilla vastuuta kantavan asiakkaan kanssa. Vastuunkanto on konservatiivisen hoidon välttämätön edellytys ja usein se tekijä joka määrittää onnistuuko hoito. Potilaan pitää pyrkiä itse parantumaan terapeuttisin harjoittein ja elämäntapamuutoksin. Mikäli näin toimitaan, voi osteopaatti käsittelyillään suunnata prosessia ja auttaa potilasta mieltämään kehonsa tarkemmin ja totuudenmukaisesti, vähentää potilaan liikkeessä tuntemaa kipua/epämukavuutta ja näin ollen auttaa paranemaan nopeammin.
Kolmantena osteopatian osa-alueena tahdon mainita biodynaamisen osteopatian. Sillä voidaan hoitaa monia vaivoja, ja näkisin sen vaikutusmekanismin olevan hermostollinen. Biodynaaminen kosketustapa tekee jotain mitä ei vielä täysin ymmärretä, ja monet asiakkaat kokevat parantuvansa vaivoistaan. Jos otamme biodynaamisen osteopatian suhteessa lääketieteeseen tarkasteluun, on paljon sairauksia ja potilastapauksia joissa osteopaattien pitäisi esittää maltillisempia väitteitä hoitojensa vaikuttavuudesta. Mutta on myös melkoisesti vaivakokonaisuuksia, joihin ei tunnu oikein löytyvän hyviä hoitomuotoja lääketieteen parista. Nämä ovat erityisesti hermostollis-fyysiset psykosomaattiset sairaustilat, joissa esimerksi unettomuus, hermostuneisuus, kipu ja jokin vamma ja pelko liittyvät monimutkaisesti toisiinsa. Myös joissain tuki- ja liikuntaelinvaivoissa biodynaaminen hoitotapa on tuloksellista. Kuten sanoin, vaikutusmekanismia ei ole esitetty tieteellisesti ja siten aihe on haastava lääketieteessä. Osteopaatin vastaanotoilla käy paljon potilaita jotka ajelehtivat mielialalääkityksen, kipukroonisuuden ja jonkin epätäydellisesti parantuneen vamman sekamelskassa. Biodynaaminen lähestyminen on heidän vaivansa monimutkaisuuden hyväksyvää, hellää, heitä yksilönä ja ihmisenä kunnioittavaa ja siten hyvä lähestymistapa.
Pohjautuuko osteopatia näyttöön ja miten? Sanoisin, että pohjautuu ainoastaan joiltain osin, ja joiltain osin heikosti, sikäli kun minä asiasta tiedän. Mutta sama ongelma vaivaa monia fysioterapeuttisia hoitoja ja ne kuitenkin ovat valtiollisella tasolla hyväksyttyjä hoitomuotoja.
Tieteellisen näytön kysymys ei ole niin yksinkertainen kuin mitä luulisi. Se mikä meille esitetään pätevänä hoitomuotona on monimutkaisen taloudellis-kulttuurillisen prosessin tulos, eikä rehellisen, avoimen ja kattavan katsauksen tulos. Suoraan sanottuna, emme tiedä saammeko parasta mahdollista hoitoa, tiedämme, että saamme tutkittua hoitoa ja sen on todettu auttavan jollain todennäköisyydellä. Jos avoimesti tutkittaisiin laajasti kaikki hoitomuodot tasa-arvoisesti, käsityksemme hyvästä hoidosta voisi olla toisenlaista. Rahalliset vaikuttimet ovat isossa roolissa tutkimuksissa. Jotta osteopatialle ja muille täydentäville hoidoille voitaisiin saada näyttöä pitäisi jonkun tutkia niitä, jolloin jonkun pitäisi rahoittaa niiden tutkimista. Toistaiseksi rahoitusta osteopaattiselle tutkimukselle on vähän. Tosiasia on, että lääketeollisuus on bisnestä. Lääketieteelliset toimijat ylläpitävät käsitystä, että vain se on oikea ja toimiva hoitomuoto. Osteopatian vaikuttavuuden todentamiseksi ei mistään ilmesty hyväntekijää joka kustantaa kattavat tutkimukset.
Osteopatian tutkimuksessa on monia perustason ongelmia. Ensimmäisenä on toistettavuus ja riittävän otannan aikaansaaminen. Jokainen hoitaja on yksilö, jokainen potilas on yksilö, jokainen hoitotilanne on olosuhteiltaan yksilöllinen. On vaikea saada riittävä määrä juuri samanlaisia hoitoja joissa olisi pystytty vakioimaan muuttujia riittävästi esittääksemme sitovia johtopäätöksiä.
Toinen iso ongelma on osteopaattisen tiedon luonne. Se on laadullista ja kokemuksellista, ei helposti numeerisesti mitattavissa. Osteopaatti arvioi hoidon toimivuutta kudostuntuman ja passiivisen liiketuntuman avulla samalla keskustellen potilaan kokemuksesta. Yleensä kun tuntee kudosten muuttuvan, vaivakin muuttuu. Tätä laadullista kokemusta on vaikea mitata ja siitä on todella vaikea saada riittävää kattavaa aineistoa säännönmukaisuuksien toteamiseksi.
Kolmas seikka sisältyy osittain tiedon luonteen tematiikaan, nimittäin osteopaattisessa hoidossa asiakkaan subjektiivinen maailma on isossa roolissa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että hoitotapahtuman lopputulokseen vaikuttaa varsinaisen käsittelyn lisäksi käydyt keskustelut ja osteopaatin sanallinen selitys, yleinen osteopaatin tilan ja käytöksen luoma uskottavuuden vaikutelma, potilaan uskomusjärjestelmä ja niin edelleen. Osteopatian tutkimuksessa on vaikea eriyttää näitä tekijöitä ja väittäisin, että osa osteopaattisen hoidon luonnetta on kohdata asiakas ihmisenä ja vaikuttaa häneen myös psyykkis-mielellisesti. Hyvä osteopaatti on tukeva, myönteinen ja kohti iloa vievä. Tämä parantaa. Vaikutuksesta käytetään nimitystä placebo (latinaa ja tarkoittaa "miellytän"). Tulee ymmärtää, että placebo on läsnä kaikessa lääketieteessä ja se kertoo mielen vahvasta vaikutuksesta kehoomme. Lääkärin uskottavuudella ja auktoriteetillä on iso merkitys hoidolle käytettävästä menetelmästä riippumatta. Osteopaattisen hoidon vaikutuksessa yhdistyy fysiologiset- ja mielelliset vaikutukset. Niiden erottaminen on vaikeaa ja minusta pitkälti tarpeetonta. Mikäli potilas todella parantuu vaivastaan, on tottakai tärkeää tietää mistä tarkalleen parantuminen johtuu, mutta vielä tärkeämpää on, että potilas parantuu.
Yritin tässä hieman kuvailla osteopatian ja lääketieteen suhdetta sekä osteopatian suhdetta näyttövaateeseen. Monimutkainen ja kiinnostava aihepiiri. Rehellinen ja kunnioittava keskustelu voi viedä asioita eteenpäin jotta voimme tarjota potilaille parhaan mahdollisen hoidon.